keskiviikko 6. toukokuuta 2020

Metsätön

/// Nyt julkaisen ensimmäistä kertaa tässä blogissa hieman pidemmän tekstin. Metsätön syntyi eräänä yönä, kun en saanut unta. Mietin sitä, miten kaupunki puhuu omaa kieltään, miten sitä pitää osata lukea samalla tapaa kuin metsääkin. Näitä novellintapaisia saattaa tulla useampikin, katsoo nyt, mitä kelpuutan tänne julkaistavaksi. ///



Tapasimme juna-asemalla, jonne hän tuli minua vastaan. Viimeksi kun olimme nähneet, olin sanonut hyvästit ja antanut hänelle mukaan pussillisen itse leipomiani sämpylöitä. Hän oli luvannut tulla takaisin. Kuitenkin me tapasimme täällä, kaupungissa. Hän tarttui käteeni ja veti minut mukaan sen kuhinaan. Kaikilla tuntui olevan kiire jonnekin, jopa hänellä.

Surin sitä, että hän puhui kaupungille kuin olisi syntynyt siellä. Hän ymmärsi kaupungin monimutkaisen kielen, bussiaikataulut, valomainokset, kaiken mitä kaupunki kertoi. Ja minä seisoin siinä hänen vieressään, eksyneenä metsästä, joka puhui ainoaa kieltä, jota ymmärsin. En tiennyt nimeä surulleni, sillä en ollut menettänyt mitään. Tiesin, että kun hän palaisi luokseni metsään, hän osaisi yhä puhua samaa kieltä kuin minä ja metsä. Hän vain olisi yhtä kokemusta rikkaampi, aina vain viisaampi. Rikkaampi ja viisaampi kuin minä. Mutta siinä missä hän tiesi kaupungin salat, minä olin opetellut metsän pimeimpiä kolkkia. Tiesin, missä susien jäljet sotkeutuivat taisteluksi vallasta. Minä ymmärsin kaikki ne tavat, joilla sudenmarja myrkytti. Se ei vain yrittänyt tappaa, vaan se yritti myös viedä syöjänsä mielen mennessään. Pelkäsin niitä mustia, helmen lailla kimaltavia marjoja. Niin kuin pelkäsin joka kerta kun kuorma-auto ajoi ohitsemme kaupungin liian ahtailla teillä. Täällä helmet olivat koruja kauppojen näyttelyikkunoissa, enkä kyennyt ymmärtämään niiden kauneutta. Ne olivat seisahtuneet yhteen hetkeen, kykenemättömiä näkemään kaikkea sitä elämää ympärillään. Nämä talot olivat juurtuneet melkein yhtä syvälle kuin metsäni puut, mutta ne eivät samalla tapaa kertoneet tarinoitaan auliisti. Ne seisoivat mykkinä, elottomina. Kuolleina. En voinut verrata niitä edes kiviin, sillä minun kiveni kuhisivat elämää, niissä oli kerroksia ja syvällä sisimmässään ne kertoivat avaruudesta, suuresta tuntemattomasta, tähtimerestä. Kaipasin niin kovin sitä pienuuden tunnetta, kun makasimme yhdessä metsäaukealla katsellen tähtiin. Sinä hetkenä olin ollut pieni, mutta osa jotakin.

Hänen takkinsa on liian räikeän punainen. Jos olisimme siellä, minne kuuluimme, näkyisi hänen värinsä liian kauas. Kun huomautin asiasta, hän vain naurahti, totesi vain näkyvänsä metsästäjillekin paremmin.

Oliko hän unohtanut metsänpeiton turvan, sen suoman rakkauden meitä kohtaan? Tämä kaupunki ei suonut samanlaista suojaa, ei piilopaikkaa. En voinut olla vertaamatta torin mukulakivetystä sammaleiseen maahan. Inhosin sitä, miten askeleeni kuuluivat aivan liian kovaäänisinä kiviä vasten. Olisin halunnut ottaa kenkäni pois, jotta ääni lakkaisi vainoamasta minua. Tiesin kuitenkin häpeäväni liikaa karaistuneita jalkojani, joissa ei ollut mitään kaunista tässä maailmassa. Minun jalkani olivat käytännölliset, toisin kuin seinän kokoisessa olevassa mainoksessa olevan naisen. Nainen ojensi jalkaansa kuvassa ylöspäin ja hymyili. En ehtinyt lukemaan, mitä mainoksessa haluttiin sanoa, miksi nainen sillä tapaa ojenteli jalkojaan, sillä hän veti minut liikkeelle, kun hetkeksi pysähdyin. Paniikki kouraisi sisintäni, kun aistini olivat ylikuormittuneet kaikesta tästä. Eikä hän edes katsonut minuun päin, hän halusi vain esitellä tätä uutta maailmaa, jonka osa hän oli. Hän osoitteli kauppoja ja kahviloita ja minä menin aivan sekaisin tästä paljoudesta. Kun hän päästi kädestäni irti, minä jäin siihen seisomaan, kun hän jatkoi matkaansa. Vasta muutaman askeleen jälkeen hän kääntyi katsomaan minuun ja näki minun paniikkini, minun kyyneleeni. 

Vuosi ja kolme päivää myöhemmin me tapasimme juna-asemalla. Tällä kertaa en panikoinut, en surrut, en oikeastaan tuntenut itseäni iloiseksikaan. Minun ylläni oli metsän suoma vakaus ja tyyneys. Hän astui junasta ulos yhtä lailla vakavana. Olin pettynyt häneen.

Me kuljimme sanaakaan sanomatta suoraan metsään, josta hän oli kerran lähtenyt. Hän oli luvannut tulla takaisin, ja minä luulin silloin, että hän osaisi yhä metsän kielen, kun niin kävisi. Nyt hän kuitenkin kulki vierelläni kuin sokea, eikä nähnyt kaikkea sitä, mitä metsä meille kertoi. Hän ei tuntenut juurien valtavaa voimaa jalkojemme alla, hän ei enää saanut yhteyttä niihin. Emme päässeet kovinkaan pitkälle, kun metsä huomasi hänen vieraantuneen. Metsä oli odottanut hänen paluutaan yhtä toiveikkaana kuin minäkin, mutta hän ei ollut halunnut tulla takaisin. Nyt hän oli siinä, jotta voisi lähteä uudelleen, tällä kertaa lopullisesti. Hän oli vain tullut kertomaan minulle ja metsälle, ettei meidän pitäisi enää odottaa. Hän halusi katkaista siteensä meihin. Niin hän oli sanonut, kun hän soitti minulle eräänä yönä. Unet olivat riivanneet häntä jo viikkokausia. Metsä kutsui häntä, sillä hän oli kerran luvannut tulla takaisin. 

Me pysähdyimme puun luokse, joka kasvoi siirtolohkareen päällä. Se oli erityinen puu, sillä me olimme joskus, melkein elinikä sitten luvanneet sen juurella, että tapahtui mitä hyvänsä, tämä olisi meidän kotimme. Hän käveli puun luo ja painoi kätensä sitä vasten. Hän mutisi hyvästinsä ja hetken ajan luulin, että hän yrittäisi selittää metsälle, miksei hän halunnut palata. Sitten hän ilmeisesti muisti metsän villin luonnon, sen, ettei se välittänyt ihmisten tekosyistä. Hänen sanomattomat sanansa jäivät roikkumaan ilmaan. 

Vieläkin joskus kuulen öisin maailman kutsun, tunnen hänen olemassaolonsa vetävän minua puoleensa. Kuulen sen tuulessa, mutta suljen aina ikkunani, kun tuuli kutsuu minua. Minä tiedän, että kun maailmalle lähtee, ei maailma tuo enää takaisin. Maailma vei minulta hänet ja olen siitä aina hieman katkera. En kuitenkaan voi olla miettimättä, että kumpi meistä oli viisaampi. Se joka jäi, vai se, joka ei koskaan palannut?