Elämästä ja Kuolemasta

Kun minä menin uudelleen naimisiin Elämän kanssa, en odottanut, että yhden yön juttuni Kuolema tulisi paikalle. Siksi olin varsin yllättynyt, kun näin hänet seisomassa dramaattiseen tapaansa aivan häävieraiden joukon laidalla, mustassa puvussaan. Minusta tuntui pahalta nähdä hänet niin vakavana. Tiesin kyllä hänen tunteensa minua kohtaan, mutten voinut vastata niihin. Minun kuuluisi olla Elämän kanssa koko se ikuisuus, jonka sain häälahjaksi. 

Oli totta, että Kuoleman syleilyssä olin tuntenut sen suurimman armon, jonka ihminen voi kohdata. Hiljaisuuden, pimeyden ja loputtoman tähtitaivaan. Hän oli kertonut minulle, että hän siirtäisi tähtiä vuokseni, jotta ne piirtäisivät taivaalle minun nimeni. En antanut hänen tehdä niin, sillä uskoin niilläkin tähdillä olevan parempaa tekemistä kuin tuikkia minun nimeäni. Koska en voinut antaa Kuoleman pitää minua, tanssin Elämän kanssa häävalssin uudelleen. Elämän silmissä tuikki himmeä valo ja minä saatoin vannoa sillä hetkellä, että minä rakastin Elämää.

Kuitenkaan Elämän kanssa ei ollut aina helppoa. Hän vaati, halusi ja tarvitsi koko ajan jotakin. Minä tunsin olevani ansassa. Koko ajan hän halusi täyden huomioni. Niinä hetkinä olisin halunnut erota, olla vain itselleni jonkin aikaa. Silloin Elämä tuli aina luokseni ja vakuutti minulle, että kaikki muuttuisi. Minä uskoin häntä joka kerta. Se ei vain kesyttänyt tarvettani nähdä maailma jälleen vapaana.

Niinpä kun Elämä eräänä yönä nukahti, lähdin ulos itsekseni. Päädyin baariin, jossa tiskillä istui Kuolema, aina yhtä ilmeettömänä. Istuin hänen viereensä ja mietin, että meistä saisi kauniin pariskunnan, jos vain osaisin päästää Elämästä irti. Hän käänsi katseensa minuun ja tunsin kyltymätöntä tarvetta koskettaa Kuolemaa vielä kerran. Vain yksi kerta, ja olisin lopun aikaani onnellinen Elämän kanssa. Siispä tilasin meille molemmille tequilaa ja me tanssimme koko yön. 

Niinä tunteina, kun olin niin tequilapäissäni, etten osannut hillitä itseäni, kuiskutin Kuoleman korvaan, että minä polttaisin kotini hänen vuokseen. Olin vakavissani, minä todella halusin polttaa sen talon ja Elämän sen mukana. Kuoleman kasvoilla kävi nopea, pieni hymy. Hän puhui minulle muinaisilla kielillä ja sai minut punastumaan, kun hänen äänenpainonsa kävi vihjailevaksi.

Aamun tullen Kuolema pyysi minua mukaansa. Hän ojensi kätensä, johon tunsin halua tarttua. Hänen sanansa eivät jääneet mieleeni, mutta hän kai lupasi minulle jotakin maagista, jotakin kiellettyä. Tietenkin minä halusin niin kovin lähteä hänen kanssaan, selittämättä muille yhtään mitään. Sitten muistin Elämän, joka kaikista virheistään huolimatta halusi minulle vain parasta. Surisiko hän kauankin, jos minä en palaisikaan kotiin? Päätin, etten voisi tehdä sitä hänelle. Tiesin, etten voisi olla ikuisesti Elämän kanssa, sillä kukaan ei voi. Se on hänen perimmäinen vikansa. Hän ei osaa pitää kiinni tarpeeksi lujaa. Siispä suukotin Kuolemaa poskelle ja sanoin vain, että seuraavaan kertaan. 

Luulen, että hän päätti sen jälkeen muuttaa Ukrainaan. 

Metsätön

/// Nyt julkaisen ensimmäistä kertaa tässä blogissa hieman pidemmän tekstin. Metsätön syntyi eräänä yönä, kun en saanut unta. Mietin sitä, miten kaupunki puhuu omaa kieltään, miten sitä pitää osata lukea samalla tapaa kuin metsääkin. Näitä novellintapaisia saattaa tulla useampikin, katsoo nyt, mitä kelpuutan tänne julkaistavaksi. ///

Tapasimme juna-asemalla, jonne hän tuli minua vastaan. Viimeksi kun olimme nähneet, olin sanonut hyvästit ja antanut hänelle mukaan pussillisen itse leipomiani sämpylöitä. Hän oli luvannut tulla takaisin. Kuitenkin me tapasimme täällä, kaupungissa. Hän tarttui käteeni ja veti minut mukaan sen kuhinaan. Kaikilla tuntui olevan kiire jonnekin, jopa hänellä.

Surin sitä, että hän puhui kaupungille kuin olisi syntynyt siellä. Hän ymmärsi kaupungin monimutkaisen kielen, bussiaikataulut, valomainokset, kaiken mitä kaupunki kertoi. Ja minä seisoin siinä hänen vieressään, eksyneenä metsästä, joka puhui ainoaa kieltä, jota ymmärsin. En tiennyt nimeä surulleni, sillä en ollut menettänyt mitään. Tiesin, että kun hän palaisi luokseni metsään, hän osaisi yhä puhua samaa kieltä kuin minä ja metsä. Hän vain olisi yhtä kokemusta rikkaampi, aina vain viisaampi. Rikkaampi ja viisaampi kuin minä. Mutta siinä missä hän tiesi kaupungin salat, minä olin opetellut metsän pimeimpiä kolkkia. Tiesin, missä susien jäljet sotkeutuivat taisteluksi vallasta. Minä ymmärsin kaikki ne tavat, joilla sudenmarja myrkytti. Se ei vain yrittänyt tappaa, vaan se yritti myös viedä syöjänsä mielen mennessään. Pelkäsin niitä mustia, helmen lailla kimaltavia marjoja. Niin kuin pelkäsin joka kerta kun kuorma-auto ajoi ohitsemme kaupungin liian ahtailla teillä. Täällä helmet olivat koruja kauppojen näyttelyikkunoissa, enkä kyennyt ymmärtämään niiden kauneutta. Ne olivat seisahtuneet yhteen hetkeen, kykenemättömiä näkemään kaikkea sitä elämää ympärillään. Nämä talot olivat juurtuneet melkein yhtä syvälle kuin metsäni puut, mutta ne eivät samalla tapaa kertoneet tarinoitaan auliisti. Ne seisoivat mykkinä, elottomina. Kuolleina. En voinut verrata niitä edes kiviin, sillä minun kiveni kuhisivat elämää, niissä oli kerroksia ja syvällä sisimmässään ne kertoivat avaruudesta, suuresta tuntemattomasta, tähtimerestä. Kaipasin niin kovin sitä pienuuden tunnetta, kun makasimme yhdessä metsäaukealla katsellen tähtiin. Sinä hetkenä olin ollut pieni, mutta osa jotakin.

Hänen takkinsa on liian räikeän punainen. Jos olisimme siellä, minne kuuluimme, näkyisi hänen värinsä liian kauas. Kun huomautin asiasta, hän vain naurahti, totesi vain näkyvänsä metsästäjillekin paremmin.

Oliko hän unohtanut metsänpeiton turvan, sen suoman rakkauden meitä kohtaan? Tämä kaupunki ei suonut samanlaista suojaa, ei piilopaikkaa. En voinut olla vertaamatta torin mukulakivetystä sammaleiseen maahan. Inhosin sitä, miten askeleeni kuuluivat aivan liian kovaäänisinä kiviä vasten. Olisin halunnut ottaa kenkäni pois, jotta ääni lakkaisi vainoamasta minua. Tiesin kuitenkin häpeäväni liikaa karaistuneita jalkojani, joissa ei ollut mitään kaunista tässä maailmassa. Minun jalkani olivat käytännölliset, toisin kuin seinän kokoisessa olevassa mainoksessa olevan naisen. Nainen ojensi jalkaansa kuvassa ylöspäin ja hymyili. En ehtinyt lukemaan, mitä mainoksessa haluttiin sanoa, miksi nainen sillä tapaa ojenteli jalkojaan, sillä hän veti minut liikkeelle, kun hetkeksi pysähdyin. Paniikki kouraisi sisintäni, kun aistini olivat ylikuormittuneet kaikesta tästä. Eikä hän edes katsonut minuun päin, hän halusi vain esitellä tätä uutta maailmaa, jonka osa hän oli. Hän osoitteli kauppoja ja kahviloita ja minä menin aivan sekaisin tästä paljoudesta. Kun hän päästi kädestäni irti, minä jäin siihen seisomaan, kun hän jatkoi matkaansa. Vasta muutaman askeleen jälkeen hän kääntyi katsomaan minuun ja näki minun paniikkini, minun kyyneleeni. 

Vuosi ja kolme päivää myöhemmin me tapasimme juna-asemalla. Tällä kertaa en panikoinut, en surrut, en oikeastaan tuntenut itseäni iloiseksikaan. Minun ylläni oli metsän suoma vakaus ja tyyneys. Hän astui junasta ulos yhtä lailla vakavana. Olin pettynyt häneen.

Me kuljimme sanaakaan sanomatta suoraan metsään, josta hän oli kerran lähtenyt. Hän oli luvannut tulla takaisin, ja minä luulin silloin, että hän osaisi yhä metsän kielen, kun niin kävisi. Nyt hän kuitenkin kulki vierelläni kuin sokea, eikä nähnyt kaikkea sitä, mitä metsä meille kertoi. Hän ei tuntenut juurien valtavaa voimaa jalkojemme alla, hän ei enää saanut yhteyttä niihin. Emme päässeet kovinkaan pitkälle, kun metsä huomasi hänen vieraantuneen. Metsä oli odottanut hänen paluutaan yhtä toiveikkaana kuin minäkin, mutta hän ei ollut halunnut tulla takaisin. Nyt hän oli siinä, jotta voisi lähteä uudelleen, tällä kertaa lopullisesti. Hän oli vain tullut kertomaan minulle ja metsälle, ettei meidän pitäisi enää odottaa. Hän halusi katkaista siteensä meihin. Niin hän oli sanonut, kun hän soitti minulle eräänä yönä. Unet olivat riivanneet häntä jo viikkokausia. Metsä kutsui häntä, sillä hän oli kerran luvannut tulla takaisin. 

Me pysähdyimme puun luokse, joka kasvoi siirtolohkareen päällä. Se oli erityinen puu, sillä me olimme joskus, melkein elinikä sitten luvanneet sen juurella, että tapahtui mitä hyvänsä, tämä olisi meidän kotimme. Hän käveli puun luo ja painoi kätensä sitä vasten. Hän mutisi hyvästinsä ja hetken ajan luulin, että hän yrittäisi selittää metsälle, miksei hän halunnut palata. Sitten hän ilmeisesti muisti metsän villin luonnon, sen, ettei se välittänyt ihmisten tekosyistä. Hänen sanomattomat sanansa jäivät roikkumaan ilmaan. 

Vieläkin joskus kuulen öisin maailman kutsun, tunnen hänen olemassaolonsa vetävän minua puoleensa. Kuulen sen tuulessa, mutta suljen aina ikkunani, kun tuuli kutsuu minua. Minä tiedän, että kun maailmalle lähtee, ei maailma tuo enää takaisin. Maailma vei minulta hänet ja olen siitä aina hieman katkera. En kuitenkaan voi olla miettimättä, että kumpi meistä oli viisaampi. Se joka jäi, vai se, joka ei koskaan palannut?

Pieniä ajatuksia osa 2.

1. Kannan sanojasi aina mukanani.
Se ei oikeastaan ole valinta, pikemminkin sairaus.

2. Pidän sateen äänestä, sillä se on kuin staattista kohinaa,
mutta jollain tapaa ei niin tyhjää.

3. Mutta joskus on vain sanottava,
että tämäpä on traagista, ja jatkettava elämäänsä.

4. Voimmeko hetken aikaa esittää, ettemme tunne toisiamme?
Haluaisin tervehtiä sinua ensimmäistä kertaa uudelleen, sillä olen tänään uusi ihminen.

5. Haluan, että puhut minulle keksimääsi kieltä
ja käytät ajan määreenä jotakin aivan absurdia.
Kerro minulle, että meillä on vielä ainakin himmervän verran aikaa.

6. Kasvakoon sielusi sammalta,
suonissasi virratkoon sadevesi
ja keuhkoissasi kukoistakoot villikukat.
En osaa sanoa, onko tämä kirous vai siunaus.
Miten vain, langeta se ylleni.

7. Vaikka historia yrittää meidät hiljentää, pyyhkiä pois kokonaan,
täytyy kuitenkin muistaa, että me olemme aina olleet täällä.
Emmekä me ole enää hiljaisia ja näkymättömiä.

8. Henkilökohtaisista syistä kävelen suolle,
kävelen, kunnes olen polviani myöten vedessä ja usva kieppuu ympärilläni
kutsuen astumaan eteenpäin ja minä muutun suon vartijahengeksi,
joksi minut on tarkoitettu.

9. Ajat yöllä kohti uutta elämää ja navigaattorisi ilmoittaa sinun olevan perillä.
Toden totta, navigaattorissa on paikannimi Kuolema ja olet melkein siellä.

10. Älä kysy, mitä ihmettä minä selitän. En tiedä.
Olen vain tämän viestin välittäjä, olen jo unohtanut mistä puhuin.
Yritä päästä siitä yli.

Likainen

Olet likaisen pyhä
eikä sinuun uskalla uskoa
Sillä sanasi ovat arvoituksia
joihin ei ole oikeaa vastausta

Olet myrkkyä, jota janoan

Kanssasi olen olemassa,
sillä sinussa on se pimeys
johon tahdon nukahtaa
unohtua, olla koskaan heräämättä

Maailma sänkymme ulkopuolella on karu
ja sinä olet siinä, vierelläni
Enkä tahdo valita pienempää pahaa,
vaan valitsen kaikista pahoista pahimman,
sinut

Suortuva

Vaikka joskus tuntuu kuin maailman olisi

parempi olla ilman minua

en voi olla ajattelematta

luokkakuvia, tyhmiä vitsejä, syvällisiä keskusteluja

äidin syliä

Sitä tyhjää tilaa, joka niissä kaikissa

olisi jos en koskaan olisi ollutkaan

En koskaan ollut vailla paikkaa

En ollut se tila, jonka vien

vaan se, jonka ansaitsen

En halunnut olla näkymätön

vaikka välillä katosinkin

Hävisin omaan hulluuteeni

kunnes löysin käteni

repimästä, tarttumasta, koskettamasta, 

harjaamasta hiuksiani

Tartuin siihen ja olin jälleen tässä