Kun minä menin uudelleen naimisiin Elämän kanssa, en odottanut, että yhden yön juttuni Kuolema tulisi paikalle. Siksi olin varsin yllättynyt, kun näin hänet seisomassa dramaattiseen tapaansa aivan häävieraiden joukon laidalla, mustassa puvussaan. Minusta tuntui pahalta nähdä hänet niin vakavana. Tiesin kyllä hänen tunteensa minua kohtaan, mutten voinut vastata niihin. Minun kuuluisi olla Elämän kanssa koko se ikuisuus, jonka sain häälahjaksi.
Oli totta, että Kuoleman syleilyssä olin tuntenut sen suurimman armon, jonka ihminen voi kohdata. Hiljaisuuden, pimeyden ja loputtoman tähtitaivaan. Hän oli kertonut minulle, että hän siirtäisi tähtiä vuokseni, jotta ne piirtäisivät taivaalle minun nimeni. En antanut hänen tehdä niin, sillä uskoin niilläkin tähdillä olevan parempaa tekemistä kuin tuikkia minun nimeäni. Koska en voinut antaa Kuoleman pitää minua, tanssin Elämän kanssa häävalssin uudelleen. Elämän silmissä tuikki himmeä valo ja minä saatoin vannoa sillä hetkellä, että minä rakastin Elämää.
Kuitenkaan Elämän kanssa ei ollut aina helppoa. Hän vaati, halusi ja tarvitsi koko ajan jotakin. Minä tunsin olevani ansassa. Koko ajan hän halusi täyden huomioni. Niinä hetkinä olisin halunnut erota, olla vain itselleni jonkin aikaa. Silloin Elämä tuli aina luokseni ja vakuutti minulle, että kaikki muuttuisi. Minä uskoin häntä joka kerta. Se ei vain kesyttänyt tarvettani nähdä maailma jälleen vapaana.
Niinpä kun Elämä eräänä yönä nukahti, lähdin ulos itsekseni. Päädyin baariin, jossa tiskillä istui Kuolema, aina yhtä ilmeettömänä. Istuin hänen viereensä ja mietin, että meistä saisi kauniin pariskunnan, jos vain osaisin päästää Elämästä irti. Hän käänsi katseensa minuun ja tunsin kyltymätöntä tarvetta koskettaa Kuolemaa vielä kerran. Vain yksi kerta, ja olisin lopun aikaani onnellinen Elämän kanssa. Siispä tilasin meille molemmille tequilaa ja me tanssimme koko yön.
Niinä tunteina, kun olin niin tequilapäissäni, etten osannut hillitä itseäni, kuiskutin Kuoleman korvaan, että minä polttaisin kotini hänen vuokseen. Olin vakavissani, minä todella halusin polttaa sen talon ja Elämän sen mukana. Kuoleman kasvoilla kävi nopea, pieni hymy. Hän puhui minulle muinaisilla kielillä ja sai minut punastumaan, kun hänen äänenpainonsa kävi vihjailevaksi.
Aamun tullen Kuolema pyysi minua mukaansa. Hän ojensi kätensä, johon tunsin halua tarttua. Hänen sanansa eivät jääneet mieleeni, mutta hän kai lupasi minulle jotakin maagista, jotakin kiellettyä. Tietenkin minä halusin niin kovin lähteä hänen kanssaan, selittämättä muille yhtään mitään. Sitten muistin Elämän, joka kaikista virheistään huolimatta halusi minulle vain parasta. Surisiko hän kauankin, jos minä en palaisikaan kotiin? Päätin, etten voisi tehdä sitä hänelle. Tiesin, etten voisi olla ikuisesti Elämän kanssa, sillä kukaan ei voi. Se on hänen perimmäinen vikansa. Hän ei osaa pitää kiinni tarpeeksi lujaa. Siispä suukotin Kuolemaa poskelle ja sanoin vain, että seuraavaan kertaan.
Luulen, että hän päätti sen jälkeen muuttaa Ukrainaan.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti