Pieniä ajatuksia osa 2.

1. Kannan sanojasi aina mukanani.
Se ei oikeastaan ole valinta, pikemminkin sairaus.

2. Pidän sateen äänestä, sillä se on kuin staattista kohinaa,
mutta jollain tapaa ei niin tyhjää.

3. Mutta joskus on vain sanottava,
että tämäpä on traagista, ja jatkettava elämäänsä.

4. Voimmeko hetken aikaa esittää, ettemme tunne toisiamme?
Haluaisin tervehtiä sinua ensimmäistä kertaa uudelleen, sillä olen tänään uusi ihminen.

5. Haluan, että puhut minulle keksimääsi kieltä
ja käytät ajan määreenä jotakin aivan absurdia.
Kerro minulle, että meillä on vielä ainakin himmervän verran aikaa.

6. Kasvakoon sielusi sammalta,
suonissasi virratkoon sadevesi
ja keuhkoissasi kukoistakoot villikukat.
En osaa sanoa, onko tämä kirous vai siunaus.
Miten vain, langeta se ylleni.

7. Vaikka historia yrittää meidät hiljentää, pyyhkiä pois kokonaan,
täytyy kuitenkin muistaa, että me olemme aina olleet täällä.
Emmekä me ole enää hiljaisia ja näkymättömiä.

8. Henkilökohtaisista syistä kävelen suolle,
kävelen, kunnes olen polviani myöten vedessä ja usva kieppuu ympärilläni
kutsuen astumaan eteenpäin ja minä muutun suon vartijahengeksi,
joksi minut on tarkoitettu.

9. Ajat yöllä kohti uutta elämää ja navigaattorisi ilmoittaa sinun olevan perillä.
Toden totta, navigaattorissa on paikannimi Kuolema ja olet melkein siellä.

10. Älä kysy, mitä ihmettä minä selitän. En tiedä.
Olen vain tämän viestin välittäjä, olen jo unohtanut mistä puhuin.
Yritä päästä siitä yli.

Likainen

Olet likaisen pyhä
eikä sinuun uskalla uskoa
Sillä sanasi ovat arvoituksia
joihin ei ole oikeaa vastausta

Olet myrkkyä, jota janoan

Kanssasi olen olemassa,
sillä sinussa on se pimeys
johon tahdon nukahtaa
unohtua, olla koskaan heräämättä

Maailma sänkymme ulkopuolella on karu
ja sinä olet siinä, vierelläni
Enkä tahdo valita pienempää pahaa,
vaan valitsen kaikista pahoista pahimman,
sinut

Suortuva

Vaikka joskus tuntuu kuin maailman olisi

parempi olla ilman minua

en voi olla ajattelematta

luokkakuvia, tyhmiä vitsejä, syvällisiä keskusteluja

äidin syliä

Sitä tyhjää tilaa, joka niissä kaikissa

olisi jos en koskaan olisi ollutkaan

En koskaan ollut vailla paikkaa

En ollut se tila, jonka vien

vaan se, jonka ansaitsen

En halunnut olla näkymätön

vaikka välillä katosinkin

Hävisin omaan hulluuteeni

kunnes löysin käteni

repimästä, tarttumasta, koskettamasta, 

harjaamasta hiuksiani

Tartuin siihen ja olin jälleen tässä

Kahlittu

Katkeransuloinen pyyntö jäädä
minä olen tässä, älä pelkää
minä jään
Jos en tunne tuulta hiuksissani
miten voisin kaivata maailmaa?
Minä jään
luoksesi, vaikket ymmärrä luontoani
villiä, vapaata, jota ei voi kahlita
Minä jään
näiden neljän seinän sisään ja huudan
öisin luontoni hiljaiseksi
Älä siis pelkää
Minä jään

Ystävä

Hän on lähdössä
Hetkessä hän on poissa
Menossa pois tästä kaupungista
Tästä kuolevasta kylästä
Ravistelee kaiken sen antaman rakkauden
pois harteiltaan, pois mielestään

En osaa olla vihainen,
en surullinen
En vain osaa olla iloinenkaan
Sillä sen, jonka maailma saa
ei maailma anna enää takaisin
Maailma vei minun ystäväni
sisareni, vaikkei samaa verta koskaan oltukaan

Kuulin itsekin tuulen kutsun
Kuulin, mutta suljin ikkunani
Kumpi meistä on viisaampi?
Se joka jäi, vai se joka ei koskaan palannut?